torstai 12. marraskuuta 2015

Yksin Marsissa on kertomus todellisesta yksinäisyydestä

Yksin marsissa Andy Weir


                                      Andy Weir: Yksin Marsissa
The Martian
Into 2015
387 s. 
Ensimmäinen lause: Olen melkoisessa kusessa.

Viime viikolla oli pari aamuvuoroa, jolloin raahauduin töihin muhkeiden silmäpussien kera. Lukeminen oli nääs hieman venähtänyt edellisenä iltana, kun Marsissa oli ollut tiukka paikka, enkä vaan voinut lopettaa lukemista kesken.

Mark Watney on aurinkokuntamme onnekkain ihminen. Hän on selvinnyt hengissä Marsissa sattuneesta onnettomuudesta, jossa hänen olisi pitänyt kaikkien todennäköisyyksien mukaan kuolla. Näin luulivat myös Markin astronautti-toverit, jotka joutuivat tekemään vaikean päätöksen; lähtemään takaisin kohti Maata ja jättämään Markin ruumiin taakseen.

Eli tarkemmin kuin ajatellaan, Mark Watney taitaa olla aurinkokunnan epäonnekkain ihminen. Hän on elossa, mutta yksin. Marsissa. Ilman mitään toivoa pääsystä takaisin Maahan.

Yksin Marsissa koostuu suurelta osin Markin lokimerkinnöistä, joihin hän tallentaa tuntemuksiaan, tekemisiään ja suunnitelmiaan itsensä pelastamiseksi tästä pinteestä. Astronauttien väliaikaiseksi asumukseksi tarkoitettu avaruusasema laitteistoineen joutuu todelliseen testiin, sillä sitä ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Elämän perusedellytykset, happi ja vesi, ovat vanhenevien laitteistojen varassa Marsin vihamielisissä elinoloissa.  

Elämä Marsissa vaatii siis jatkuvaa tarkkailua. Pieninkin henkilökohtainen virhe saattaisi aiheuttaa kuoleman heti tai hetken päästä. Monesti Mark joutuukin toteamaan lokikirjoituksensa alkuun että no niin, vituiksi meni, kun hänen eloonjäämissuunnitelmansa kohtaa jälleen uuden vastoinkäymisen. Nokkelana kaverina Mark kuitenkin keksii keinoja, joilla selvitä kiperistä tilanteista: Luulen että pääsen tästäkin pälkähästä.

Vapaa-ajallaan Mark on muiden astronauttien mukaan ottamien viihdykkeiden varassa, joten hän lukee Agatha Christietä, katsoo kamalia 70-luvun televisiosarjoja ja kuuntelee hirvittävää diskomusiikkia.

Mark pysyy selväjärkisenä vaikeassa tilanteessa huumorin avulla. Hän on varsin hauska mies huonoine vitseineen. Lueskelin muiden bloggaajien arvioita kirjasta, ja törmäsin monessakin sanaan hirtehishuumori. Mikä ihmeen sana se sellainen on, en ollut koskaan kuullutkaan O.o Googlen mukaan se on vakavissa tilanteissa syntyvää huumoria. Hyvin kuvaava sana Markin huumorille, täytyy myöntää.

Markista on siis helppo pitää. Hänen toivoo selviävän hengissä, vaikka alkuasetelmat ovat todella epätoivoiset. Markilla ei ole mitään yhteyttä maahan, joten kukaan ei tiedä hänen olevan elossa, ja seuraava lento Marsiin on tulossa vasta vuosien päästä. Ruokapakkaukset eivät riitä läheskään sinne asti.

Väkisinkin sitä alkaa miettiämään, mitä itse tekisin samanlaisessa tilanteessa. Lamaantuisinko ja luovuttaisinko? Se tuntuisi aika todennäköiseltä, kun on noin yksin. Siis aivan yksin. Valovuosien päässä maapallolta. Eikä kukaan tiedä minun olevan elossa. YKSIN! Karmiva tilanne. Vaikka minulla olisi Markin tieto-taito sekä vuosikausien koulutus takanani, niin en tiedä miten selviytyisin tuosta kaiken alleen nielevästä yksinäisyydestä.

Osa kirjan viehätystä on se, että sen tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta lähivuosikymmeninä. Jostain luin, että NASA suunnittelee lähettävänsä miehitetyn lennon Marsiin ehkä jo ensi vuosikymmenellä.

Moni bloggaaja oli pitänyt Markin lokimerkintöjen teknistä puolta hieman tylsänä, mutta itse luin nekin osiot mielelläni. Ilmeisesti vuosikausien avoliitto insinöörin kanssa on saanut minut sietämään teknistä sanastoa jossain määrin. Pelottavaa.

Minussa on aina asunut pieni avaruusnörtti, joksi myöskin kirjan kirjoittaja Andy Weir itseään kutsuu. Hän tosin on hieman suuremman luokan avaruusnörtti, joka on perehtynyt avaruuslentoihin ja NASAn toimintaan perusteellisesti. Itse joudun rajoittamaan avaruusdokumenttien katsomista, sillä päätäni alkaa särkeä, jos mietin liikaa avaruudellisia juttuja. Kuten sitä, miten pienestä on kiinni, että planeetalle kehittyy elämälle suotuisat olosuhteet. Minkä häviävän pienen todennäköisyyden kautta olen nyt tässä. 

Nyt stoppaan tähän, ettei mene yöunet.

Nyt: ei ääntä, ei mitään. En ollut tajunnut kuinka pohjattoman vaitonainen Mars on. Se on aavikkomaailma, jossa ei oikeastaan ole ääntä kuljettavaa ilmakehää. Kuulin omat sydämenlyöntini.
Eipä heittäydytä liian filosofisiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti