Yksin Marsissa on kertomus todellisesta yksinäisyydestä

                                      Andy Weir: Yksin Marsissa

The Martian

Into 2015

387 s. 

Ensimmäinen lause: Olen melkoisessa kusessa.

Viime viikolla oli pari aamuvuoroa, jolloin raahauduin töihin muhkeiden silmäpussien kera. Lukeminen oli nääs hieman venähtänyt edellisenä iltana, kun Marsissa oli ollut tiukka paikka, enkä vaan voinut lopettaa lukemista kesken.

Mark Watney on aurinkokuntamme onnekkain ihminen. Hän on selvinnyt hengissä Marsissa sattuneesta onnettomuudesta, jossa hänen olisi pitänyt kaikkien todennäköisyyksien mukaan kuolla. Näin luulivat myös Markin astronautti-toverit, jotka joutuivat tekemään vaikean päätöksen; lähtemään takaisin kohti Maata ja jättämään Markin ruumiin taakseen.

Eli tarkemmin kuin ajatellaan, Mark Watney taitaa olla aurinkokunnan epäonnekkain ihminen. Hän on elossa, mutta yksin. Marsissa. Ilman mitään toivoa pääsystä takaisin Maahan.

Yksin Marsissa koostuu suurelta osin Markin lokimerkinnöistä, joihin hän tallentaa tuntemuksiaan, tekemisiään ja suunnitelmiaan itsensä pelastamiseksi tästä pinteestä. Astronauttien väliaikaiseksi asumukseksi tarkoitettu avaruusasema laitteistoineen joutuu todelliseen testiin, sillä sitä ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Elämän perusedellytykset, happi ja vesi, ovat vanhenevien laitteistojen varassa Marsin vihamielisissä elinoloissa.  

Elämä Marsissa vaatii siis jatkuvaa tarkkailua. Pieninkin henkilökohtainen virhe saattaisi aiheuttaa kuoleman heti tai hetken päästä. Monesti Mark joutuukin toteamaan lokikirjoituksensa alkuun että no niin, vituiksi meni, kun hänen eloonjäämissuunnitelmansa kohtaa jälleen uuden vastoinkäymisen. Nokkelana kaverina Mark kuitenkin keksii keinoja, joilla selvitä kiperistä tilanteista: Luulen että pääsen tästäkin pälkähästä.

Vapaa-ajallaan Mark on muiden astronauttien mukaan ottamien viihdykkeiden varassa, joten hän lukee Agatha Christietä, katsoo kamalia 70-luvun televisiosarjoja ja kuuntelee hirvittävää diskomusiikkia.

Mark pysyy selväjärkisenä vaikeassa tilanteessa huumorin avulla. Hän on varsin hauska mies huonoine vitseineen. Lueskelin muiden bloggaajien arvioita kirjasta, ja törmäsin monessakin sanaan hirtehishuumori. Mikä ihmeen sana se sellainen on, en ollut koskaan kuullutkaan O.o Googlen mukaan se on vakavissa tilanteissa syntyvää huumoria. Hyvin kuvaava sana Markin huumorille, täytyy myöntää.

Markista on siis helppo pitää. Hänen toivoo selviävän hengissä, vaikka alkuasetelmat ovat todella epätoivoiset. Markilla ei ole mitään yhteyttä maahan, joten kukaan ei tiedä hänen olevan elossa, ja seuraava lento Marsiin on tulossa vasta vuosien päästä. Ruokapakkaukset eivät riitä läheskään sinne asti.

Väkisinkin sitä alkaa miettiämään, mitä itse tekisin samanlaisessa tilanteessa. Lamaantuisinko ja luovuttaisinko? Se tuntuisi aika todennäköiseltä, kun on noin yksin. Siis aivan yksin. Valovuosien päässä maapallolta. Eikä kukaan tiedä minun olevan elossa. YKSIN! Karmiva tilanne. Vaikka minulla olisi Markin tieto-taito sekä vuosikausien koulutus takanani, niin en tiedä miten selviytyisin tuosta kaiken alleen nielevästä yksinäisyydestä.

Osa kirjan viehätystä on se, että sen tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta lähivuosikymmeninä. Jostain luin, että NASA suunnittelee lähettävänsä miehitetyn lennon Marsiin ehkä jo ensi vuosikymmenellä.

Moni bloggaaja oli pitänyt Markin lokimerkintöjen teknistä puolta hieman tylsänä, mutta itse luin nekin osiot mielelläni. Ilmeisesti vuosikausien avoliitto insinöörin kanssa on saanut minut sietämään teknistä sanastoa jossain määrin. Pelottavaa.

Minussa on aina asunut pieni avaruusnörtti, joksi myöskin kirjan kirjoittaja Andy Weir itseään kutsuu. Hän tosin on hieman suuremman luokan avaruusnörtti, joka on perehtynyt avaruuslentoihin ja NASAn toimintaan perusteellisesti. Itse joudun rajoittamaan avaruusdokumenttien katsomista, sillä päätäni alkaa särkeä, jos mietin liikaa avaruudellisia juttuja. Kuten sitä, miten pienestä on kiinni, että planeetalle kehittyy elämälle suotuisat olosuhteet. Minkä häviävän pienen todennäköisyyden kautta olen nyt tässä. 

Nyt stoppaan tähän, ettei mene yöunet.

Nyt: ei ääntä, ei mitään. En ollut tajunnut kuinka pohjattoman vaitonainen Mars on. Se on aavikkomaailma, jossa ei oikeastaan ole ääntä kuljettavaa ilmakehää. Kuulin omat sydämenlyöntini.

Eipä heittäydytä liian filosofisiksi.

Odininlapsi on vahvaa fantasiaa

 Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät I)

Odinsbarn
Jalava 2015
612 s.

Ensimmäinen lause: Thorrald astui sisään, mutta ovi ei tahtonut sulkeutua hänen takanaan.

Verenpunatukkainen Hirka on joutunut aina kestämään irvailua, sillä toisin kuin kaikilla muilla yminmaalaisilla, hänellä ei ole häntää. Hännättömyydelle löytyy vielä uskottava selitys, mutta eniten Hirkaa itseään huolestuttaa hänen heikko ymmäryksensä Mahdista. Jokainen yminmaalainen nuori käy läpi Neuvoston järjestämän Riitin, jossa heidän yhteytensä maahan ja Mahtiin testataan. Jos yhteyttä ei löydy, on mädänkantaja, vihollinen, odininlapsi. Hirkan lapsuudenystävän Rimen odotetaan ottavan paikkansa Neuvostossa kunnioitetun isoäitinsä jälkeen, mutta hän tekeekin oman ratkaisunsa, jonka takia hänen ja Hirkan tiet näyttäisivät eroavan lopullisesti.

Mitään ei selitetä Odininlapsessa puhki. Se on voi voi, jos lukija ei pysy kärryillä, Pettersen ei nimittäin jää odottelemaan, vaan juna painaa kovaa eteenpäin. Kirja onkin aluksi vähän lannistava, lukija-raukka tuntee itsensä hieman hitaaksi ja tyhmäksi, kun ei kerta kaikkiaan ymmärrä.

Lukijan on siis oltava kokenut ja sopivan itsevarma. Ensimmäiseksi fantasiakirjaksi en tätä suosittelisi, mutta jos tietää ennestään edes hieman fantasiamaailmojen tietynlaisista lainalaisuuksista, on helpompi päästä yli alun epävarmuuden ajasta. Odininlapsen maailmassa on nimittäin joitakin muista fantasiakirjoista tuttuja elementtejä, joihin voi vaikeuksien hetkellä tukeutua. Vähitellen lukija ilokseen huomaa ymmärtävänsä enemmän ja enemmän. Ja huomaa myös sen, että ei ole maata kaatavaa, jos ihan kaikkea ei täysin ymmärräkään.

Kooltaan Odininlapsi on jättiläinen. Sivuja on kuusisataa, mutta muhkeasta koostaan huolimatta kirja on nopealukuinen. Itse luin sen innostuksen puuskassa muutamassa päivässä, ja minä olen lukijana hidas. Suorasukaisuus on ehdottomasti myös kirjan vahvuus. Kun selittely on jätetty sikseen, kirjassa tapahtuu koko ajan. 

Ja ties millainen möhkäle kirjasta olisi tullut, jos Pettersen olisi juurta jaksaen selittänyt luoman maailmansa säännöt.

Uskontokriittisyys oli ihan selvästi yksi kirjan teemoista. Kirja laittoi miettimään, että vaikka uskon kohde poistettaisiin, niin lakkaisivatko uskojat uskomasta. Muukalaisviha ja feminismi ovat myös teemoja, joita voi kirjan sivuilta tunnistaa. Rakkauttakin kirjassa on, mutta sitä on sen verran hintsusti, että nälkää jää seuraaviin osiinkin. Odininlapsen magia, jota kutsutaankin syleilyksi, tosin on luonteeltaan hyvin, hyvin seksuaaliviritteistä.

Mahti löysi tiensä Hirkan ruumiin syvimpiin sopukoihin. Hänen oli lukittava sydämensä säilyttääkseen salaisuutensa. Hänet pestiin. Surmattiin. Hän syntyi. Hän ei päässyt pakoon. Hänet nähtiin, häntä tutkittiin, hänet hajotettiin osiin ja osia tutkittiin. Hän taisteli turhaan virtaa vastaan, mutta se vain voimistui entisestään. Se kynti hänen liian ahtaita suoniaan. Kipu. Rimen huuto. Hän kaatui. Hirkakin kaatui.

Yminmaassa korpit ovat korkeassa asemassa. Yminmaan väki palvoo korpin muodossa olevaa Näkijää, ja korpit hoitavat viestiliikennettä George R. R. Martinin Tulen ja Jään laulun tapaan. Korpit kirjoissa vetoavat ainakin minuun, sillä ne ovat olleet lapsuudesta saakka lempilintujani.

 
Upea, upea, upea kansi leikattuine häntineen on niin luotaantyöntävä, että oikein tekee mieli tarttua siihen. Minä pidän mieleen jäävistä ja ajatusta herättävistä kansista. Hyvä kansi paljastaa sopivalla tavalla jotain tärkeää kirjan sisällöstä. Odininlapsen kantta katsoessa alkaa miettiä, kenen häntä se oikein on ja mitä hänelle on tapahtunut.

Kivaa, että täältä pohjolasta tulee vihdoin jotain muutakin maailman luettavaksi kuin synkkiä dekkareita!

Joku tuli. Hahmot liikkuivat usvassa kivien lomassa. Kolkaggat. Lisää Kolkaggoja. Kaikki oli ohitse. Rimen käsi liukui pois Hirkan käsivarrelta ja jäi velttona kanervikkoon. Jotain pientä ja valkoista putoili hänen kasvoilleen. Luntako? Satoi lunta.

Aivan liian aikaisin.
Hirka lipui Mahtiin. Pakeni siihen. Tuli yhdeksi lumen kanssa. Lumihiutaleeksi. Hän muuttui kylmäksi ja valkoiseksi. Tanssi ilmassa. Hän putosi Rimen kasvoille, suli ja katosi.

*****

Pikkaisen Finlandia-spekulaatiota tähän loppuun. Höh, jouduin taas pettymään, kun tämän vuoden suosikkini, Yöperhonen ja Kudottujen kujien kaupunki, eivät päässeet ehdokkaiksi.  Minun ja valintalautakunnan lukumaut eivät vaan koskaan kohtaa. Yhtäkään ehdokaskirjaa en ole lukenut, joten niistä en osaa sanoa mitään muuta, kuin että ainakaan kuvauksiensa puolesta ne eivät kuulosta kiinnostavilta. Paitsi ehkä Oneiron, mutta sitäkin monet kuvailevat sitä vaikeaksi. Minä kun tykkään yleensä helpoista tarinoista.

Toivon omille suosikeilleni menestystä Blogistaniassa!

Kudottujen kujien kaupungissa unet ovat sairaus

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki saa kunnian olla ensimmäinen kirja, jonka arvostelen Neiti Kirjaetsivä -blogissani. Tähän postaukseen tulen sitten vuosien päästä palaamaan lempeästi hymyillen, mutta hieman päätäni pudistellen.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki 

Teos 2015

334 s.

Ensimmäinen lause: Uneksin saaresta yhä.

Eliana on yksi Seittien Talon kutojista saarella, jolla unien näkeminen on kiellettyä. Hän löytää pihalta tytön, jonka kieli on leikattu irti ja käteen tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Mitä niin vaarallista tyttö on halunnut kertoa Elianalle, että hänet on täytynyt vaientaa?

Itäranta on rakentanut Kudottujen kujien kaupungin maailman huolellisesti. Musteellamerkintä, loistelasit ja painajat ovat luotu vain tätä maailmaa varten. Lukija saa tietää, miten Kutojaneitsyt kutoi maailman, uneksi asukkaat sinne, ja miten jonain päivänä hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu. Kiehtovin hahmo on salaperäinen (ja hivenen pelottava) Kehrääjä, joka tietää saaren todellisen historian.

Kudottujen kujien kaupunki ei sijoitu mihinkään tiettyyn aikaan ja paikkaan, eikä se noudata mitään tiettyä kirjallisuuden lajityyppiä, vaikkakin siinä on paljon tavanomaisia dystopisia teemoja. Ihminen tuhoaa asuinpaikkansa, löytää uuden ja tuhoaa lopulta senkin. Valtaa janotaan ja erilaisuutta pelätään. Yhteiskunta, jossa unet ovat kiellettyjä, kuulostaa käsittämättömältä. Kaikkihan unia näkevät. Kudottujen kujien kaupungissa unennäkijät kuitenkin suljetaan uniruttoon sairastuneille tarkoitettuun Tahrattujen Taloon ja määrätään pakkotyöhön. Kuka vaan voi ilmiantaa sinut, jos huomaa painajaisesi. Kirjan yhteiskunta on kammottava ja ahdistava, mutta samalla myös niin hirvittävän tuttu. Esimerkkejä samanlaisesta vallankäytöstä näemme päivittäin uutisista.

Sitten vähän motkotustakin. Kirjan loppupuolella oli pari epätodennäköisen oloista sattumaa, jotka minusta tuntuivat hieman epäuskottavilta. Kyseessä oli kuitenkin vain lyhyehkö suvantovaihe, jonka jälkeen tarina asettui taas vahvaan uomaansa, jolla kestettiinkin sitten loppuun saakka

Kovat olivat odotukset Teemestarin kirja jälkeen, mutta hienosti Itäranta on selättänyt paineet ja luonut jotain ihan muuta, mutta kuitenkin tunnistettavaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä oli omalla tavallaan Teemestarin kirjaa parempi, vaikka en oikeastaan halua laittaa näitä mihinkään järjestykseen. 

Jään janoamaan lisää Itärantaa.

Katsotko tätä saarta ja uskot näkeväsi totuuden asioista?