Näytetään tekstit, joissa on tunniste dystopia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dystopia. Näytä kaikki tekstit

lauantai 14. tammikuuta 2017

Viimeisellä rannalla odotetaan maailmanloppua sivistyneesti


Jatketaanpas taas lukukokemuksien kertausta näin reilun vuoden tauon jälkeen :)

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
On the beach
1957
302 s.
Ensimmäinen lause: Heti auringon noustua Australian kuninkaallisten merivoimien kapteeniluutnantti Peter Holmes heräsi.

Pohjoinen pallonpuolisko on tuhottu 3. maailmansodan aikana räjäytetyillä tuhansilla ydinpommeilla ja nyt Australiassa odotetaan vääjäämättä tuulien mukana leviävää näkymätöntä kuolemaa, radioaktiivista saastepilveä. Koko ihmiskunnan historia maapallon päällä tulee päättymään muutaman kuukauden päästä, mutta ihmiset jatkavat elämäänsä kuin ennenkin. Puutarhoja muokataan, ihmiset rakastuvat ja seurapiirit pyörivät entiseen malliin. Poissa on kaaos ja pakokauhu. Pieni toivokin pilkahtaa, kun jo tuhoutuneesta Yhdysvalloista kuuluu morse-signaali: onko joku sittenkin jäänyt henkiin?

Lempihahmokseni nousi amerikkalainen sukellusveneen kapteeni Dwight, joka kokee viattoman ja toivottoman romanssin kollegansa Peterin ja tämän Mary-vaimon tuttavan Moiran kanssa. Ennen loppua Dwightilla on vielä toiveena päästä Yhdysvaltoihin vaimonsa ja lastensa luokse tuliaisten kera.

Hitusen minua ärsytti naishahmojen naiivius ja höpsöys. Naishahmojen rooli on ollut varsin kapoinen 50-luvulla, mutta paljon parempi ei ole ollut mieshahmojenkaan tilanne. Kirjassa miehet käyvät päivästä toiseen normaalisti töissä haaveillen ylennyksestä, vaikka kuvittelisi viime hetkien kuluvan mukavammin läheisten kanssa. Miehet olivat niin järkeviä, että heidän toimintansa tuntui näin ulkopuolisesta jo aivan järjettömältä.

Tarina oli ajatuksia herättävä, mikä usein on hyvän kirjan merkki. Väkisinkin sitä miettii, miten itse suhtautuisi, jos tietäisi että kuolema on vääjäämättä edessä vajaan vuoden päästä. Se ajatus saa myös aikaan ahdistusta. Nykyinen maailmantilanne ei ehkä ole paras mahdollinen tällaisen varsin lohduttoman kirjan lukemiseen. Toisaalta isot valtiot ovat uhitelleet kautta aikain toisilleen, ja silti kolmannelta maailmansodalta ollaan vältytty. Siihen täytyy jatkossakin uskoa.

Mielenkiintoinen knoppitieto on, että samanniminen Sir Elwoodin Hiljaiset värit-yhtyeen kappale on nimenomaan tehty kirjan pohjalta.

Isä seisoo rannalla, ja ase kourassa myrskyä odottaa.
Äiti painaa pikkusiskon syliin, kun taivas oudosti iltaisin punertaa. (Juha Lehti, Sir Elwoodin Hiljaiset Värit)

maanantai 2. marraskuuta 2015

Kudottujen kujien kaupungissa unet ovat sairaus


Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki saa kunnian olla ensimmäinen kirja, jonka arvostelen Neiti Kirjaetsivä -blogissani. Tähän postaukseen tulen sitten vuosien päästä palaamaan lempeästi hymyillen, mutta hieman päätäni pudistellen.


Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki 
Teos 2015
334 s.
Ensimmäinen lause: Uneksin saaresta yhä.

Eliana on yksi Seittien Talon kutojista saarella, jolla unien näkeminen on kiellettyä. Hän löytää pihalta tytön, jonka kieli on leikattu irti ja käteen tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Mitä niin vaarallista tyttö on halunnut kertoa Elianalle, että hänet on täytynyt vaientaa?

Itäranta on rakentanut Kudottujen kujien kaupungin maailman huolellisesti. Musteellamerkintä, loistelasit ja painajat ovat luotu vain tätä maailmaa varten. Lukija saa tietää, miten Kutojaneitsyt kutoi maailman, uneksi asukkaat sinne, ja miten jonain päivänä hän tarttuu lankaan ja vetää, ja kaikki purkautuu. Kiehtovin hahmo on salaperäinen (ja hivenen pelottava) Kehrääjä, joka tietää saaren todellisen historian.

Kudottujen kujien kaupunki ei sijoitu mihinkään tiettyyn aikaan ja paikkaan, eikä se noudata mitään tiettyä kirjallisuuden lajityyppiä, vaikkakin siinä on paljon tavanomaisia dystopisia teemoja. Ihminen tuhoaa asuinpaikkansa, löytää uuden ja tuhoaa lopulta senkin. Valtaa janotaan ja erilaisuutta pelätään. Yhteiskunta, jossa unet ovat kiellettyjä, kuulostaa käsittämättömältä. Kaikkihan unia näkevät. Kudottujen kujien kaupungissa unennäkijät kuitenkin suljetaan uniruttoon sairastuneille tarkoitettuun Tahrattujen Taloon ja määrätään pakkotyöhön. Kuka vaan voi ilmiantaa sinut, jos huomaa painajaisesi. Kirjan yhteiskunta on kammottava ja ahdistava, mutta samalla myös niin hirvittävän tuttu. Esimerkkejä samanlaisesta vallankäytöstä näemme päivittäin uutisista.

Sitten vähän motkotustakin. Kirjan loppupuolella oli pari epätodennäköisen oloista sattumaa, jotka minusta tuntuivat hieman epäuskottavilta. Kyseessä oli kuitenkin vain lyhyehkö suvantovaihe, jonka jälkeen tarina asettui taas vahvaan uomaansa, jolla kestettiinkin sitten loppuun saakka

Kovat olivat odotukset Teemestarin kirja jälkeen, mutta hienosti Itäranta on selättänyt paineet ja luonut jotain ihan muuta, mutta kuitenkin tunnistettavaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä oli omalla tavallaan Teemestarin kirjaa parempi, vaikka en oikeastaan halua laittaa näitä mihinkään järjestykseen. 

Jään janoamaan lisää Itärantaa.

Katsotko tätä saarta ja uskot näkeväsi totuuden asioista?